Luopumista, ei luovuttamista

11.4.2022

”Useimmat päivät pian unholaan vaipuu, joitakin kauemmin muistella saa.

Kipein ja suloisin niistä jää kaipuu, yhdessä jotka me taivalletaan.”

Kuluneen, tänä vuonna vähemmän keväisen, maaliskuun olen käynyt pientä ”jaakopinpainia” itseni ja ajatusteni kanssa. Jakanut samankaltaista tuskaa työporukan kanssa. Kun sydämestään tekee työtä noiden mummujen ja tutien (=vaarien) kanssa, tulee väistämättä eteen tilanteita, että täytyy heistä luopua. Luopua siksi, että meidän käynneillämme ei pystytä enää turvaamaan turvallista kotiasumista, me kun ei voida olla paikalla 24/7/365.

Luopumista on niin monenlaista. Toisesta ihmisestä luopuminen on varmasti vaikeinta; hankalaa silloin kun luopuminen tarkoittaa kuolemaa. Se on aina lopullista. Muistisairaan kanssa eläminenkin on luopumista. Se on luopumista ihmisestä, jonka olet saattanut tuntea koko ikäsi, jos kyse on omasta vanhemmastasi. Se on luopumisesta rakkaasta puolisosta, joka etääntyy arjesta, elämästä, kaikesta siitä, mikä on yhteistä, merkityksellistä, rakasta. Kun toinen muuttuu sairauden myötä etäiseksi, oudoksi ihmiseksi, josta tuttua on enää ulkokuori.

Luopumista se on kuulkaa myös asiakassuhteessa. Asiakkaisiin tulee tietynlainen kiintymyssuhde, kun vuodesta, kuukaudesta, päivästä ja käynnistä toiseen avaat oven, toivotat kulloiseenkin ajankohtaan sopivan tervehdyksen, kyselet kuulumiset, ihmettelet yhdessä asioita, myöntelet, yrität kääntää ajatuksia toiseen asiaan, että päästäisiin vaikka suihkuun. Käytät konstiarsenaalistasi mahtavimmat ideat ja yrität vielä kuitenkin takataskusta kaivaa sen viisasten kiven, joka juuri tänään toimisi, että ruoka maistuisi paremmin, lääkkeet menisi näppärästi alas ilman, että tarvitsee laskea moniko kertainen höperö sitä ne lääkkeet nieltyään onkaan tai että läheisen kaipuu hellittäisi. Luopumista se on silloin, kun kotona asuva asiakas siirtyy asumaan palvelutaloon pois meidän hoivan piiristä.

Järjellä ajatellen tiedät, että tehdyt ratkaisut ovat ainoita oikeita. Sisimmässä saatat miettiä, että menikö tämä nyt oikein? Olisiko vielä ollut joku kivi, jonka olisi voinut kääntää ja sen alta olisi paljastunut ratkaisu, jonka turvin kotona-asuminen olisi ollut vielä jonkin aikaa mahdollista? Miksi oma olo on kuin huijarilla?

Kun sydämestään tekee työtä, niin silloin kai on oikeutettukin miettimään moisia. Pisto sydämessä on välittämistä. Tahtoa, että asiakkaan paras toteutuu silloinkin kun itse ei ole enää hoitovastuussa.

Lääkärit tekee potilaista lähetteitä erikoissairaanhoitoon. Me pyrimme antamaan hyväksi havaittuja ohjeita sujuvan arjen turvaamiseksi. Pyörää ei tarvitse keksiä uudestaan, eikä päätä lyödä seinään – me on se jo tehty. Siirtymää uuden hoivantarjoajan piiriin voi helpottaa niin monella tapaa. Ne pienet takataskusta kaivetut viisasten kivet ovat jakamista varten, osa sitä hiljaista tietoa, jota kannattaa jakaa eteenpäin, niillä tavoin me voimme olla turvaamassa uuden alkua, helpottamassa  omaa luopumista.

Lasse Heikkilän sanoittama Viimeiset veneet -kappale on osa Suomalaista messua. Laulu on lohdullinen, mahdollisuuksien laulu väsyneelle. Siitä laulusta on osa blogitekstin alussa. Loppuun myös pieni pala laulusta.

 

”Huominen päivä jos kädestä Herran, joillekin meistä viel’ lahjoitetaan

Rukoillaan rohkeutta ihmisen verran, sielulla sielua koskettamaan.”

 

Pidetään toisistamme huolta, elämä kantaa kyllä

– Kati –



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *