Kotihoitoa ammattitaidolla

Kohtaamisen tärkeys

Tulla kuulluksi, tulla nähdyksi, tulla kohdatuksi.

Kun minä vanhenen, haluan, että minua kuunnellaan kun minulla on asiaa. Kuunnellaan, vaikka puhuisin asian vierestäkin.

Kun minä vanhenen, haluan, että minut nähdään ihmisenä, yksilönä, naisena, omana itsenäni. Minuna.

Kun minä vanhenen, haluan, että minut kohdataan. Ihmisenä. Yksilönä. Naisena. Minuna.

 

Olen viime aikoina pohtinut paljon kohtaamista. Olen pohtinut paljon oikeudenmukaisuutta. Olen pohtinut paljon työtä, jota teemme päivittäin. Erityisesti kotihoidossa, mutta satunnaisia kohtaamisia on myös palveluasumisessa, tehostetussa palveluasumisessa ja vuodeosastoilla.

Hoitotyössä kohtaamme paljon erilaisia, eri-ikäisiä ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. ”Kohtaaminen on käymistä kohti toista ihmistä”, sanoo Kati-Pupita Mattila kirjoittamassaan kirjassa Arvostava kohtaaminen arjessa, auttamistyössä ja työyhteisössä (PS-kustannus, 2008).

Muistan, kun opiskelin lähihoitajaksi, kuinka puhuttiin paljon rooleista. Työminä ja minä. Töissä olet hoitaja, lähihoitaja, sairaanhoitaja, geronomi; mikä koskaan ammattinimikkeesi olisikaan. Kuinka moni nostaa kätensä pystyyn, kun kysyn, oletko eri ihminen kun laitat työvaatteet päällesi? Kun menet aamulla töihin ja puet työvaatteet yllesi, kuoriutuuko todellinen persoonasi pois ja tilalle sujahtaa työpersoona? Itse en voi kättä nostaa pystyyn tälle kysymykselle. En ole multipersoona. On vain yksi minä ja se sama tyyppi tekee hoitotyötä omana itsenään, kohtaa sukulaiset, ystävät ja ”viholliset” omana itsenään ja perhekin saa ”nauttia” äidistä omana itsenään.

Tästä on kyse myös kohtaamisessa. Et voi kohdata ihmistä aidosti, ellet ole omana itsenäsi läsnä kohtaamistilanteessa. Luottamuksellinen ja välitön ilmapiiri asiakkaan ja hoitajan välillä syntyy vain sillä, että olet aidosti läsnä. Aito läsnäolo kohtaamistilanteessa edellyttää sitä, että sinä hoitajana pysähdyt, kohtaat, näet ja kuuntelet. Mattila kirjoittaa kirjassaan osuvasti ammatillisuuden kaksiteräisyydestä, ”ammattitaidosta ja -tiedosta ei ole haittaa, mutta jos sen muassa ei ole ihmisyyttä, kohtaaminen epäonnistuu” ja jatkaa ”suorittamisen tilalle meidän on opeteltava olemista, neuvomisen tilalle jakamista ja ymmärtämisen tilalle välittämistä”. Sinä ammattilainen siellä ruudun toisella puolen; älä pakene ammatillisuuden verhon taakse. Jos sen teet, sinä olet kyllä turvassa, mutta kohtaaminen asiakkaan kanssa jää tapahtumatta.

Ikäihmisten kanssa toimiessa olen oppinut, että kun antaa itsestään ja omasta elämästään sopivasti maistiaisia, kuin pieniä pullasiivuja, saa jossakin vaiheessa aivan varmasti takaisin koko pitkon. Jos raottaa omaa elämäänsä sopivaksi katsomillaan asioilla asiakkaana olevalle ikäihmiselle, hän alkaa vaivihkaa kertoa myös omaa elämäntarinaansa, vaikka ei ehkä sen tyylinen ihminen olisi ollutkaan. Olemalla kiinnostunut pienistäkin asioista, joita ihminen kertoo, syntyy luottamuksellinen hoitosuhde. Se on elämän ja persoonan arvostamista.

”Arvostaminen on hyvän elämän rakennusaine, ja siksi sitä voidaan pitää eettisesti tavoiteltavana ja edistettävänä. Arvostaminen on myös hyvän hoidon ja huolenpidon kulmakiviä”, (Mattila, 2008). Ihmisyys on arvo itsessään. Veikko Lavi on säveltänyt ja sanoittanut laulun Jokainen ihminen on laulun arvoinen. ”Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen, niin kahta samanlaista eipä ois. Ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen, häneltä monta ystävyyttä jääkin pois.” Edellä kirjoitetun säkeistön osaa voi peilata hoitotyön maailmassa paljon siihen, että meidän tulee tuntea asiakkaan elämäntarinaa. Ikäihmisten palveluiden parissa toimiessa on todettava, että pelkkien terveystietojen perusteella ei valitettavasti pitkälle pötki. Ei ole ”vain” diabeetikko, sydänsairas, reumaatikko, obeesi (sairaalloisen lihava) ihminen, muistisairas, masentunut, skitsofreenikko. Jokaisen sairauden takana on ihminen. Ihminen, jonka elämäntarina on yksilöllinen. Ihminen, jonka elämäntarinalla on voinut olla vaikutuksensa hänen nykyiseen terveydentilaansa. Ihminen, jonka elämäntarinaa et voi tietää, ellet ole antanut hänelle mahdollisuutta kertoa sitä. Älä luokittele ihmistä sairaushistorian mukaiseen kategoriaan. Pyristele irti loukkaavasta ja luotaantyöntävästä asenteesta. Älä pakene ammatillisuuden verhon taakse, vaan tule esiin, ihmisenä ihmiselle.

 

Arvostava kohtaaminen on keskittymistä, läsnä olemista, välittämistä, toisen kuuntelemista, toisen ymmärtämistä, nöyryyttä, avoimuutta, aitoutta, luottamusta, oikeudenmukaisuutta. Mutta myös oman heikkouden, epätäydellisyyden ja keskeneräisyyden tunnustamista. Meistä jokaisen on työstettävä omaa ajatusmaailmaa samalla, kun teemme työtä ihminen ihmiselle. Tunnistettava tunteet ja se mistä ne johtuvat.

Mutta aina voit tehdä valintoja

  • teetkö työsi verhon takana, kohtaamatta ihmistä hänen omassa arjessaan vai
  • teetkö työtä ihmisenä ihmiselle, kuunnellen, nähden, kohdaten

Kumman valitset? Minä olen jo valintani tehnyt.

<3 Kati, Keurusseudun Kotihoito Oy



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *